Lunta silmäripsissäsi katsoit minuun ja hymyilit, sanoit: “Täytyy mennä tanssitunnille.” Ja minä jäin seisomaan lumeen.
Olin 18, kun Ultra Bran Jäätelöauto soi radiossa. En ollut koskaan käynyt tanssitunnilla. Ajattelin, että aika siisti tyyppi tämä laulun henkilö, varmaan balettitanssija.
Mielestäni tanssi oli hienompien ihmisten hommaa. Tanssikoulut ja tanssitunnit kuuluivat lapsille ja nuorille, jotka ovat lahjakkaampia ja rikkaampia kuin minä. Tanssiesitykset puolestaan vain sellaisille aikuisille, jotka asuvat isojen kaupunkien keskustoissa, pukeutuvat turkkeihin ja osaavat puoliajalla keskustella esityksen nyansseista sivistyssanoilla. Tällaiselle perus jynkkäläiselle etäinen laji, siis.
Hassua sinänsä, olinhan ihan pienenä harrastanut tanhua Kuopion Tanhuujissa ja oikein esiinnyimmekin Kuopio Tanssii ja Soi -torilavalla, muistaakseni vuonna 1988. Rakas edesmennyt mummoni opetti polokan askeleita yksiössään, sen minkä päivätansseilta ennätti.
Kuinka iloinen olenkaan siitä, että a) vihdoin noin 25-vuotiaana uskaltauduin ensin liikuntakeskuksen ja sitten ihan oikean tanssikoulun tunneille ja b) että mutu-tuntumani mukaan tanssia ei suinkaan enää pidetä elitistisenä harvainharrastuksena!
Tanssiminen sopii kaikille, sitä voi harrastaa missä vain, eikä sitä tarvitse varsinaisesti osata voidakseen nauttia. Itse opin tämän vasta aikuisena.
Olin iloinen, kun minua pyydettiin kuukauden vieraaksi Kuopio Tanssii ja Soi -kanaviin. Myös hiukan hämmentynyt. Vanha kriitikko nosti päätään: minulla toki on suhde KTS:n, mutta olenhan vain tanssin harrastaja. Miksi kukaan olisi kiinnostunut jutuistani? Sitten voimaannuin.
Uskon, että lukijoiden joukossa on paljon kaltaisiani – ja ehkä myös heitä, jotka eivät ihan vielä ole uskaltautuneet tanssin pariin. Ihmisiä, joista ei koskaan tule huipputanssijoita, ei ammattilaisia. Ihmisiä, jotka kuitenkin voivat löytää arkista iloa elämäänsä tanssista. Olen aivan kelpo esimerkki siitä.
Uskaltauduttuani lajin pariin kävin tanssitunneilla satunnaisesti, välillä salsatunneilla, välillä reggaetonissa, kokeilin myös bachataa (ei minulle) ja twerkkausta (kyllä, minulle).
Kesinä 2014 ja 2015 hain ja pääsin Kuopio tanssii ja soi -tiimiin vapaaehtoiseksi somesisällöntuottajaksi. Nautin päivistä, jolloin kuljin tanssitossut repussa tunnilta toiselle, piipahdin välillä torilla, välillä satamassa, välillä festaritoimistolla, ja illoista mukaansatempaavien esitysten parissa.
Tuntuu, että aina paistoi aurinko, ihmiset olivat hyvällä tuulella ja kotikaupunki pisti parastaan. Samoin omat vanhempani, jotka saivat kunnian hoitaa lapsiani ja luovuttaa autonsa käyttööni.
Treeniä kotona! Kuva: Nina Enroth.
Sittemmin hurahdin Instagram-joogaan ja aloitin koripallon pelaamisen aikuisten höntsäjoukkueessa. Koronan iskiessä olin iloinen siitä, että kotona joogaaminen oli minulle rutiininomaista. Koriksen endorfiiniryöpyille kaipasin kuitenkin korvaajaa.
Erään tammikuisen bussimatkan aikana se sitten iski. Tanssinhimo. Muutama tunti myöhemmin olin sopinut liittyväni ystäväni salsaryhmään, joka treenasi kolmen kuukauden kuluttua järjestettäviin SM-kisoihin. Koska kukapa haastetta kaihtaisi!
Sittemmin olen ottanut vimmatusti kiinni ryhmää, joka oli koreografian puolivälissä siinä kohtaa, kun hyppäsin mukaan. Olen hankkinut elämäni ensimmäiset tanssikorkkarit. Olen tanssinut olohuoneessa, keittiössä, työpaikalla ja treenannut ryhmän kanssa niin sivistyneesti salilla, pätkivän nettiyhteyden välityksellä lastenhuoneen legokasojen keskellä kuin gonzoillen parkkihallissa.
Oppimisen kiirettä leikkasi se, että kisojen ajankohta siirrettiin elokuulle. Mutta tanssin iloa eivät rajoitukset ole tukahduttaneet. Myönnän, ettei yksin kotona tanssiminen vastaa ryhmän harjoituksia valmentajan kanssa, mutta se on tosi tosi paljon hauskempaa, kuin tanssimatta oleminen.
Olen sillä tapaa kummallinen ihminen ja tanssija, että en juurikaan kuuntele musiikkia. Pidän musiikista kyllä, mutta se ei kuulu rutiineihini. Ehkä siksikin tanssi antaa minulle niin paljon.
Toivon, että elokuu tuo tullessaan paitsi SM-kisat, myös mahdollisuuden päästä nauttimaan tanssista Kuopio Tanssii ja Soi -esitysten merkeissä. Sitä odotellessa voi onneksi – vaikka tanssia.
Nina Enroth on Kuopiosta kotoisin oleva aivan tavallinen ihminen, joka asuu helsinkiläisessä lähiössä ja työskentelee Bay Area -markkinointiverkoston Chief Business Officerina.
Ninan joogahaasteita voi seurata Instagramissa. Hän on luvannut rohkaistua julkaisemaan myös tanssiaiheisia kuvia ja videoita.
