Olin kiintiöpakolaisten valintamatkalla Turkissa. Haastateltavan perheen äiti meni valokuvaukseen ja hänen kolmen kuukauden ikäinen vauvansa jäi hoidettavakseni. Lapsi kaipasi äitiänsä, itku tuli. Perheen naapurin rouva otti esiin suuren huivin, antoi minulle siitä kaksi nurkkaa ja otti itse käsiinsä kaksi nurkkaa.
Teimme vauvalle kehdon, kiikutimme varovaisesti häntä siinä. Rouvan kanssa lauloimme vuorotellen lastenlauluja, hän arabian kielellä, minä suomeksi. Vauva rauhoittui ja ympärillemme kerääntyi monen perheen lapsia ja aikuisia kuuntelemaan laulujamme. Hetki oli taianomainen. Emme kohdanneet kielellisesti tuon rouvan kanssa, mutta kohtasimme naisina ja äiteinä. Meitä yhdisti musiikki.
Olen pohtinut paljon kulttuurin eheyttävää vaikutusta ihmisen elämässä juuri työni kautta. Pakolaisterveydenhoitajana olen kohdannut surua, ikävää ja pelkoa, mutta myös toivoa. Kun sinut revitään irti juuriltasi ja lopulta saavut uuteen, outoon kotimaahan, miten voikaan isän tekemä astia, kotimaasta tuodut kankaat ja kirjat, pienetkin ainesosat omaa ruokakulttuuria tai se tuttu musiikki ja tanssi lohduttaa ja auttaa sopeutumaan uuteen tulevaan.
Suomessa on viimeisten vuosien aikana nostettu esiin kulttuurin vaikutus ihmisten hyvinvointiin. On kiistatta voitu osoittaa, miten kulttuuriharrastus on yhteydessä koettuun terveyteen, hyvän elämän kokemuksiin ja pitkään ikään. Vihdoinkin vastakkainasettelu perinteisten kulttuurimuotojen ja urheilun välillä on laantunut ja käsitteen alle mahtuvat kaikki. Hyvinvointia tuo niin oman kaupungin urheiluseurojen pelien katsominen, museossa vierailu, konsertit, teatteri- ja tanssiesitykset. Tai maistuva ateria hyvässä seurassa.
Itselläni suhde kulttuuriin ja taiteeseen on intohimoinen. Olen persoonana voimakkaasti tunteva ihminen. On aivan sama, katsonko upeaa taidenäyttelyä, tanssi- tai teatteriesitystä, vahvaa urheilusuoritusta, kuuntelen konserttia, elän aina voimakkaasti mukana. Hymyilen, kyynelehdin, kannustan.
Muistan edelleenkin Kolme iloista rosvoa, ensimmäisen teatterielämykseni, Kuopion kaupunginteatterissa, tai tyttärieni riemun, kun he saivat alle kouluikäisinä osallistua Kuopio Tanssii ja Soi – toritapahtumaan ja tanssia muiden mukana. On ollut kiehtovaa tutustuttaa ensimmäistä lastenlastani tanssin, musiikin ja teatterin ihmeellisyyksiin ja nähdä kasvavan mielenkiinnon ja innostuksen. Odotan innolla toisen lapsenlapseni hieman kasvavan, jotta saamme hänetkin mukaamme elämyksiin.
Kuva: Petri Laitinen
Naistenpäivä on ajankohtainen. Minulle sen merkitys on muuttunut työni myötä. Käymme potilaideni kanssa pitkiä ja mielenkiintoisia keskusteluja siitä, millainen roolijako ja tytön, pojan, naisen ja miehen asema perinteisesti heidän perheissään ja kotimaassaan on ollut. Vastavuoroisesti he haluavat tietää, millainen on Suomessa naisen ja miehen rooli. Usein pohdimme, vähentyykö naiseus, jos nainen on vahva ja monessa mukana. Naispresidenttiys on monille suurimpia ihmetyksen aiheita.
Olen tehnyt pakolaistyötä 28 vuotta ja edelleen minusta on ihastuttavaa kohdata naispotilaani naisnäkökulmasta. Tulimmepa mistä päin maailmaa, millaisista olosuhteista tahansa, pohdimme naiseuttamme kovin samoin tavoin. Mitä merkitsee vaimona ja äitinä oleminen, olenko tyytyväinen naiseuteeni, pukeutumiseeni, hiusmalliini.
Työhuoneessani on myös lupa unelmoida. Potilaani kysyvät usein, olenko unelma-ammatissani. On helppo vastata myöntävästi. Lapsuudessa haaveilin kukkakaupan perustamisesta, näyttelijän ammattikin kiehtoi. Hienointa on kuulla lasten unelmia. Eräs pieni saparopäinen tyttö maahantulotarkastuksessa katsoi minua suoraan silmiin ja kysyi napakasti, voiko Suomessa opiskella astronautiksi. En katkaissut hänen unelmaltaan siipiä.
Teksti: Leila Savolainen. Kirjoittaja on Kuopio Tanssii ja Soi ry:n hallituksen 1. varapuheenjohtaja.
